Varjot ryömivät…
Me olemme eksyksissä,
korvasienien sukua.– Tomas Tranströmer (1931–2015)
Vietin vuoden 2021 lopulla kaksi kuukautta Suomen Taiteilijaseuran residenssissä, Grassinassa. Olin suunnitellut maalaavani akvarelleilla viitteellisiä muotokuvia erilaisista ihmisistä. Tätä varten ostin firenzeläisestä taiteilijatarvikeliikkeestä ison kasan hyvälaatuisia tuubiakvarelleja ja nipun erikokoisia akvarellipapereita.
Suunnitelmani kuitenkin muuttuivat, kun joku edellinen asukas oli jättänyt ateljeeseen pari laatikollista Schminken-hiiliä. Minun piti vain verrytellä hiilipiirroksilla, mutta lopulta hylkäsin akvarellit ja rakastamani täyteläiset värisävyt kokonaan. Istuin päiväkausia pöydän ääressä piirrellen mustalla hiilellä. Hämärtyneessä illassa sitten käsittelin työt fiksatiivilla ja katselin yläpuolellani aukeavaa tähtitaivasta.
Aloin piirrellä tummia mystisiä sieniä, koska minua kiehtoi paikallisen ystäväni, Stefanon, intohimoinen sieniharrastus. Tiesin, että aamun varhaisina tunteina hän suuntasi jeeppinsä usein salaisille sieniretkilleen kohti Apenniinien korkeampia huippuja, noille vaikeasti saavutettaville ja ryteikköisille alueille, joilla villisika on ihmistä yleisempi vastaantulija.
Kuvittelin mielessäni maastossa piileskeleviä tatteja, herkkusieniä ja muita sienilajeja, joita Stefano himokkaasti etsii otsalampun valossa piikkipensaspuskista ruskettuneiden lehtien alta ja puiden juurilta.
Viime syksy oli sienestämisen kannalta Toscanassa erityisen huono, koska kesä oli ollut kuiva. Tämä ei haitannut kuvitteluani. Olen aina haltioituneena kuunnellut Stefanon ja hänen ystäviensä kertomuksia noiden haluttujen aarteiden etsinnästä hämärillä ja vaikeakulkuisilla vuorilla.
Annoin sienisessioilleni jo nimenkin, Sienestystä Toscanassa / Mushrooming in Tuscany. Omassa mielessäni fyysinen sienestäminen laajeni myös ajatukselliseksi sienestämiseksi, eli merkitysten ja ideoiden löytämiseksi, sienestykseksi omassa ajattelussa, eräänlaisiksi rihmastollisiksi asiayhteyksiksi. Luovien ideoiden löytäminen muistuttaa sienestystä. Sekä ideat, että sienet ovat löytäjälleen aarteita. Residenssissä oloaikana kaikki sekoittui kaikkeen, sienet, eläminen, tapahtumat, historia, mytologia ja ihmiskontaktit. Lopulta kaikki oli yhtä rihmastoa, sienestämistä ja sienien synnyttämistä.
Sienet jäivät edelleen vaivaamaan kun palasin kotiin. Minähän olen jatkuvasti sienien kanssa tekemisissä ja hengitän sienien itiöitä, koska niitäkin on kaikkialla! Kun ryhdyin hiukan enemmän tutkimaan asiaa, huomasin nopeasti, että anarkistisesti käyttäytyvät sienet, niiden mystiset sienirihmastot, sekä itse sienestäminen ovat kautta aikojen inspiroineet ajattelemaan ja runoilemaan.
Löysin Ilja Lehtisen esseen, ”Olin mykologi, itseoppinut – Harha-askelia sivilisaation reunalla”. Se on ilmestynyt Nuori Voima -lehdessä 2/2018. Lehtisen teksti on samaan aikaan ylätasoista ja ruohonjuurikerrokseen laskeutuvaa, sellaista kuin sienetkin ovat olemukseltaan. Käy ilmi, että omalakisesti käyttäytyvät sienet ja niiden rihmastot tarjoavat tutkimukselle lähtökohtia ekologiasta kapitalismiin ja kaikkea siltä väliltä, mutta vetävät puoleensa myös runoilijoita ja muita rajapinnoilla toimivia. Sienien maailma on seesteisen rauhallinen ja samalla oudon neuroottinen rajatila, varsinkin silloin kun ihminen astuu kuvaan.
Lehtinen kirjoittaa sienestyksen kantavan aina antisivilitaristista juonnetta, omaehtoisuutta, riippuvuuksien ja ideologioiden huomasta poistumista. Siis astumalla sienimetsään murtaudun hetkellisesti ulos sivilisaatiosta, joka pitää minua otteessaan?
Karjalaisten sukujuurieni johdosta jo lapsena koin sienet mutkattomasti ruokana, jota saadaan ilmaiseksi metsästä. Sienet tuovat turvaa, koska jos ruoka loppuu, otetaan vain sienikori ja lähdetään metsään. Noiden arvaamattomasti käyttäytyvien lakkipäiden etsintä vaatii hiukan silmää. Samoillaan sinne tänne, viipyillään, antaudutaan nuuskintaan, kumarrellaan ja tongitaan kuivuneita lehtiä. Välillä ehkä upotaan karhunsammaleeseen. Sienet vaikuttavat näyttäytyvän silloin kuin itse haluavat. Kotiin palattua sienistä valmistetaan ruokaa. Aivan arkista toimintaa siis. Varhaisena sienikokemuksena muistan, että joku maitohampaistanikin irtosi tattimuhennosta syödessäni.
Näkymätön ja hämärä puoli sienien elämässä liittyy maan alla kasvavaan rihmastoon, joka oliomaisena verkostona levittäytyy kaikkialle ja toimii vuorovaikutuksellisesti eri puulajien kanssa. Itse itiöemä, siis rihmaston maanpäällinen osa, on vain pieni välähdys tätä maapallon elämälle elintärkeää maanalaista valtakuntaa. Rihmasto on puiden kasvulle, ja myös meille ihmisille olennainen, koska se on luomassa maaperään uutta hiilivarastoa.
Rihmastollisuus on ihmismieltä symbolisesti kiehtova käsite, joka vertautuu ikiaikaiseen olevan ilmaisuun, piirtämiseen ja viivaan. Sienirihmasto on luonnon piirtämää viivaa. Metsässä sieniä etsivä ihminen taas piirtää kehollaan eräänlaista maanpäällistä viivaa, kun hän kuljeskelee ja tanssahtelee mättäiden ja puiden ympärillä. Elämämme on yleisesti ottaen monilla eri tasoilla rihmastollista, eri suuntiin verkottunutta näkymätöntä viivaa ja sykkyrää.
Matsutake, oi
jännitys ennen niiden löytymistä.– Yamaguchi Sodo (1642–1716)
Tuon haikun olen napannut antropologi Anna Lowenhaupt Tsingin hienosta teoksesta, Lopun aikojen sieni. Elämää kapitalismin raunioissa. Lowenhaupt Tsingin kiintoisassa ja monitieteellisessä teoksessa päähenkilöinä ovat matsutaket, nuo japanilaisten himoitsemat maailman kalleimmiksi sanotut sienet. Lowenhaupt Tsing luotaa matsutakeja mm. antropologian, ekologian ja kriittisen taloustieteen keinoin lukijaystävällisesti, jännittävästi ja viihdyttävästi.
Matsutaket, eli tuoksuvalmuskat, ovat kuvausten perusteella kiehtovia. Koskaan elämässäni en ole nähnyt matsutakea, joka muuten sienilajina kasvaa muissakin maailmankolkissa kuin Japanissa, myös meillä. Kapitalismi liittyen matsutake-sienien kaupankäyntiin, josta Lowenhaupt Tsing myös erityisesti kirjoittaa, on kiinnostavaa, mutta haluaisin ainakin aluksi antautua kokemaan matsutakeja vain sieninä, ja erityisesti niille ominaista voimakasta tuoksua. Jämäkkä olemus laikullisine lakkeineen vaikuttaa näyttävältä ja hyvin itsetietoiselta, puhumattakaan kasvutavasta, joka ei noudata lainkaan ihmisen toivomaa logiikkaa.
Matsutaket käyttäytyvät anarkistisesti, koska eivät taivu viljeltäviksi, ne kasvavat missä milloinkin, ja vielä epätasaisella syklillä. Japanilaiset ovat pyrkineet parantamaan sienten kasvuolosuhteita hoitamalla metsiä, joissa esiintyy matsutaken isäntäpuita, japaninpunamäntyjä. Kioton Kultaisen temppelin lähimaastossa ihmettelin metsää hartaasti haravoivia työntekijöitä. Sain vastauksen, he työskentelivät matsutaken hyväksi.
Matsutake-sienien tuoksu on kuvausten perusteella sykähdyttävä. Jotkut voivat kutsua sitä hajuksi. Anna Lowenhaupt Tsingin mukaan suurin osa eurooppalaisista inhoaa tätä tuoksua, ainakin aluksi. Hänestä itsestään ensikosketus oli typerryttävä. Japanilaisille taas se synnyttää haltioituneen onnen tunteen, avaten muistojen ja historian vyyhdin, jossa mieleen nousevat vaikka maalaistalojen oviaukoissa värisevät riisipaperiverhot, syksyinen metsä ja sienirasian tuoksu.
Elämämme lepää siis rihmaston varassa, ei vähiten sienirihmaston.
Pilvi siirtyy syrjään, ja tunnen sienen tuoksun.
– Koi Nagata (1900–1997)
