Autiotalojen kummallinen kauneus

  
Kuvat 1–2: Vajiko Chachkhiani, Living Dog Among Dead Lions, 2017,
Kuvat Maria Nitulescu, Courtesy of the 2017 Venice Biennale

Vierailin elokuun lopulla Venetsian biennaalissa. Näkemästäni suuresta teosmäärästä monet unohtuivat ja jotkut jäivät pysyvämmin mieleen. Olen syyskuusta lähtien usein palannut ajattelemaan georgialaisen taiteilijan, Vajico Chachkhianin (s. 1985) installaatiota, Living Dog Among Dead Lions. Nimi on Saarnaajan kirjassa olevasta sanonnasta, jossa viitataan elämään ikuisesti sisältyvään toivoon. Teos oli Arsenalen hämärään sisätilaan sijoitettu Georgian maaseudulta siirretty pieni puurakenteinen talo, joka ulkoa katsottuna vaikutti täydelliseltä runoilijan talolta, mutta sisätilat olivat kattolautojen välistä satavan veden aiheuttamassa pilaantumisprosessissa.

Chachkhianin vähitellen homehtuva talo viittaa taiteilijan mukaan Georgian pitkään väkivaltaiseen historiaan ja samanaikaisesti myös ihmisten kärsimyksiin yleensä. Ihmisen rakentama sateesta kostuva talo on kuin ihminen itse, joka erilaisten traumaattisten kokemusten jälkeen ehkä ulkonaisesti näyttää pysyvän koossa, mutta hajoaa sisältä. Äärimmäisen latautuneena symbolisena merkkinä tuhoutuva talo koskettaa voimakkaasti ja johdattaa katsojan monenlaisiin tulkintoihin.

Vaikka sisätilaan ei yleisöllä ole pääsyä, moniaistisen teoksen kiehtova vastenmielisyys välittyy myös ulkopuolelle. Raollaan olevasta ikkunasta, pitsiverhon takaa, kuuluu hiljalleen tippuvan veden ääni ja ilmassa leijuu kosteus, home tuoksuu. Hehkulappujen kellertävässä valossa huomaan, että vähäiset huonekalut ovat alkaneet muuttua homeen patinoimiksi. Kaikki yksinkertaiset tarve-esineet ovat jääneet paikoilleen, kuin kuvitellut asukkaat olisi riistetty väkivalloin talostaan pois. Tiedän että tämä tilanne on lavastettu, muta silti se on samalla niin totta. Baudelairemaisessa dekadenssissa näen ihmissielun ristiriitaa; viiltävää väkivaltaa, toisaalta taas hämmentävää estetiikkaa ja romanttista runoutta.

Olen nähnyt kuvia, joissa talo seisoo autioituneena lumisateessa osana jumalaista maisemaa. Jos ajatellaan, että rakennuksellakin on sielu, talon siirtoa alkuperäiseltä paikaltaan voidaan pitää väkivallan tekona siinä missä kattolautojen välistä tippuvan veden aiheuttamaa pilaantumista. Nykyisessä kontekstissa talo on oikea talo, mutta samaan aikaan lavaste, koska se ei enää ole vuorovaikutuksessa alkuperäiseen ympäristöönsä. Talo on juuriltaan poistettu fyysinen objekti, jonka sisään on rakennettu uusi narratiivi.

Chachkhianin vesisateessa kostuva rakennus ei ole ideana ainutlaatuinen, ainakin ranskalainen Stéphane Thidet (s. 1974) esitti loppuvuodesta 2014 Pariisin modernin taiteen museossa, Palais de Tokyossa, teoksensa Sans titre (Le Refuge), Nimetön (Turvapaikka). Mökin sisätilaan sataa lohduttomasti, kaikki esineet likoavat vesilammikoissa ja valot ovat vaarassa sammua. Taiteilija on ladannut teokseensa viestin, jossa hän kertoo, että materiaalista turvapaikkaa ei ole olemassa, koska todellisuudessa ainoa turva mikä ihmisellä on, on ihminen itse.

   
Kuvat 3–5: IC-98, Khronoksen talo, 2016-, Kuvat Vesa-Matti Väärä, Courtesy of Lönnström Art Museum

Autiotaloja ajatellessani muistin Pöytyällä sijaitsevan Khronoksen talon. Se on taiteilijaryhmä IC-98:n, eli Visa Suonpään (s. 1968) ja Patrik Söderlundin (s. 1974) installaatiomuotoinen projekti, jonka Lönnströmin taidemuseo valitsi vuonna 2016 vuosittain jaettavan nykytaiteen projekteihin suunnatun palkinnon saajaksi. Khronoksen talon sisällöllinen ajatus on monitasoinen ja haastava, yksinkertaistettuna: ajan kulun museoiminen. Ihmisiltä tuhannen vuoden ajaksi eristetty autioitunut pientilan pihapiiri rakennuksineen on suljettu teräsverkkoaidalla, rakennukset saavat lahota ja lopulta lakata olemasta. Luonto valtaa alueen, joka tästä lähtien on pyhitetty Khronoksen, eli ajan jumalan taloksi.

En ole käynyt Pöytyällä, mutta katsoessani kuvia, huomaan, että rakennukset ottavat paikkansa luonnollisena osana ympäristöään. Ne edustavat työtä tekevän ihmisen tulevaisuuden uskoa ja käsien työtä, kunnioittavat ympäristöä ja edustavat paikallista puuarkkitehtuuria 1940-luvulta. Koska ihminen ilmeisesti luontaisesti etsii lajitovereidensa läsnäolon merkkejä, komeat pihapuut, sammaloituneet katot ja rapistuvat seinät synnyttävät halun kuvitella taloa elävänä olentona, osana ihmisten arkipäivää. Haikeana katson kuvia hylätystä pihapiiristä ja toimettomina hajoavista rakennuksista.

Puissa ja rakennuksissa asustaa selvityksen mukaan useita lintulajeja, joten villiintyvä pihapiiri luultavasti muodostaa joidenkin kymmenien vuosien kuluttua erityisen äänimaailman, kun rikkoutuneista ikkunoista sisään ja ulos pyrähtelevät linnut pitävät mekastustaan. Jos mitään suurempaa ekokatastrofia ei tapahdu, todennäköisesti pihapiiristä löytyy satojen vuosien kuluttua meille epätyypillisiä puita, kasveja ja eläimiä. Rakennuksista tuskin on silloin enää juuri mitään jäljellä ja paikka on täysin villiintynyt.

Pihapiirin rakennuksia ei ole vuosiin hoidettu. Asuinrakennuksen sisään ei vielä ehkä sada, mutta kuvista näkee hajoamisprosessin olevan käynnissä. Kun rakennukset lahoavat, ihmisen synnyttämä kulttuuri katoaa ja luonto ottaa vähitellen paikan haltuunsa. Kertomuksista viehättyvälle katsojalle talo on juuri se teoksen merkityksiä tuottava osa, mutta IC-98:n lähtökohdasta katsottuna rakennuksilla ei ole tässä tapauksessa ensisijaista merkitystä.

Katsoja joutuu opettelemaan teoreettisemman tavan lukea teoksen sisältöä, koska IC-98:n mukaan merkityksiä alkaa syntyä vasta ajan kuluessa kun prosessi on edennyt vaiheeseen, jossa ihmisen toiminnasta ei ole enää merkkejä. Teoksen esittelytekstin mukaan vasta silloin esiin kuoriutuu varsinainen dialogi ja käsitteellisen teoksen sisällöllinen ydin, eli filosofian, ekologian ja politiikan kautta syntyvät kriittiset ihmisen toimintaan liittyvät diskurssit.

Vajiko Chachkhianin ja IC-98:n teosten näkökulmat ja katsomistavat poikkeavat toisistaan, mutta yhteisiä tekijöitä ovat rakennusten hajoamisprosessi tilanteessa, jossa ihmisen fyysinen läsnäolo on poistunut, sekä ihmisen toimintaan liittyvä näkyvä ja piilossa oleva väkivalta. Pöytyäläisen pienviljelystilan pihapiirin merkitykset eivät katsojasta ehkä vaikuta ympäristön kannalta kriittisen ongelmallisilta, mutta kuitenkin IC-98 haluaa tämän teoksen kautta synnyttää keskustelua ihmisen toiminnan oikeutuksesta. Toimintaa kyseenalaistavat diskurssit laajenevat luontoon kohdistamaamme väkivaltaan myös globaalilla tasolla.

Teosten yhteinen piirre on niin ikään moniaistisuus, koska näköön perustuvien havaintojen lisäksi katsoja voi kuulla sadeveden ropinaa, linnunlaulua tai tuulen ääntä, hän voi myös aistia erilaisia tuoksuja. Tosin Khronoksen taloa voi tarkastella vain melko tylyn teräsverkkoaidan takaa, dokumentaation kautta Lönnströmin taidemuseon sivuilla, ja myöhemmin myös virtuaalisesti. Talot ovat ihmeellisiä ja moniulotteisia.

Lähteet:
la Biennale di Venezia. 2017. Viva arte viva, Biennale arte 2017.
Näyttelyluettelo www.lonnstrominmuseot.fi Rautjoki, Ville-Matti. 2017.
Khronoksen talo – ekologinen kannanotto vai romanttinen lavastus.
Taide-lehti 2017/1, 34-37. artikkeli Khronoksen talosta Frilander, Aino. 2016.
Ihmisellä ei ole tänne asiaa: Taiteilijat ympäröivät länsisuomalaisen talon
portittomalla aidalla ja jättävät sen tuhanneksi vuodeksi oman onnensa nojaan.
Helsingin Sanomat, 5.11. 2016. artikkeli ja video

Avainsanat: aika, autiotalo, Biennale di Venezia 2017, dekadenssi, ekologia, Georgia, home, IC-98, Khronoksen talo, Lönnströmin taidemuseo, luonto, puurakennus, symboli, Vajiko Cachkhiani, väkivalta, ympäristö