Marina Abramović, siivooja


Inponderabilia, 2018 (1977)
Palazzo Strozzi, Firenze
Kuva: Ritva Määttänen-Valkama

Muistan, että performanssin papittareksikin tituleerattu Marina Abramović (s. 1946) esitti puolisonsa Ulay:n kanssa Ateneumissa ARS 83:ssa performanssin Nightsea Crossing. He tuijottivat hiljaa istuen seitsemän tuntia toisiaan. Seuraavan kerran törmäsin häneen Performanssin tutkimus ja analyysi -kurssilla taidehistoriaa opiskellessani. Muistan kurssilta, että Venetsian biennaalissa vuonna 1997 Abramović pesi verisiä eläinten luita. Ne löyhkäsivät. Joulukuussa törmäsin hänen laajaan retrospektiiviseen näyttelyynsä, The Cleaner, Palazzo Strozzissa Firenzessä. Koko Strozzin täyttänyt näyttely sopi mentaalisen raskautensa johdosta optimaalisesti tämän renessanssipalatsin paksujen seinien sisään.

Tuskin yksikään näyttelyn nähnyt poistui paikalta välinpitämättömänä. Kävin näyttelyssä kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla kokemus oli vaikuttava eksistentiaalinen matka johonkin ihmeelliseen maailmaan, omani ja hänen maailmansa välimaastoon. Näyttelyssä pyöri videoita kronologisessa järjestyksessä Abramovićin performansseista, sekä rekonstruoituja live-esityksiä. Abramovićin vallassa vietetty kaksituntinen matka oli vaativa. Matkalla katsoja oli kosketuksessa Abramovićin kehoon, oppi tuntemaan sen ääriviivat, ja hänen mielen maailmaansa. Katsoja kohtasi myös kaikkialla hänen viiltävän vaativan katseensa ja pidätellyn kivun, sekä hänen entisen kotimaansa henkisen raskauden. Katsoja sai haistaa isän kunniamerkkejä ja kellastuneita valokuvia sisältävän lippaan tympeän ummehtuneisuuden. Performanssitaiteen alastomassa ja suorassa kehollisuudessa taiteilija ja katsoja ovat väistämättä vuorovaikutuksessa keskenään.

Koska näyttely oli kokemuksena niin voimakas, halusin tietää enemmän taustoista, joten jatkoin seurusteluani Marina Abramovićin kanssa vielä Suomessa. Tilasin Amazonista The Cleaner -näyttelyluettelon ja hänen muutama vuosi sitten ilmestyneen elämänkertansa, jonka onnistuin saamaan vain ranskankielisenä versiona. Jumituin takaisin tuohon maailmaan, josta tämä pieni kirjoitusprosessi toimii eräänlaisena irrottautumisriittinä.

Marina Abramovićin elämään ovat vaikuttaneet ennen kaikkea hänen kotimaansa ex-Jugoslavian ilmapiiri, sekä perhetausta. Abramović aloittaa elämänkertansa muutamilla pelkistetyillä  lauseilla, jotka toteavuudessaan muistuttavat runoa: Olen kotoisin hämärästä paikasta. Sodan jälkeinen Jugoslavia 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Kommunistinen diktatuuri, vallassa marsalkka Tito. Meiltä puuttui jatkuvasti kaikkea, kaikkialla läsnäoleva harmaus. Kommunismissa ja sosialismissa on jotain – eräänlaista estetiikkaa, joka lepää puhtaassa rumuudessa. (Je viens d´un lieue obscur. La Yougoslavie d´après querre, entre le millieu des années 1940, et celui des années 1970. Une dictature communiste, maréchal Tito au pouvoir. On manquait perpétuellement de tout, une grisaille omniprésent. Il y a quelque chose dans le communisme et le socialisme  – une sorte d´esthétique qui repose sur la pure laideur.)

Abramovićin vanhemmat olivat toisen maailmansodan sodan sankareita, he taistelivat partisaanien riveissä natseja vastaan. Sodan jälkeisessä Titon Jugoslaviassa tulisieluisilla vanhemmilla oli etuoikeutettu asema: kunniamerkkejä, vaikutusvaltaa ja suuri asunto keskellä Belgradia. He olivat punaisen porvariston jäseniä, kuten Abramović elämänkerrassaan asian ilmaisee.

Abramovićin äiti oli taidehistorioitsija ja vallankumoustaiteen museon johtaja, isä korkea-arvoinen upseeri, joka kuului alkuvaiheessa Titon lähipiiriin. Abramovićilla oli nuorempi veli, Velimir. Perheen sisäistä ilmapiiriä hallitsivat vanhempien ankaruus, henkinen väkivalta ja tunnekylmyys. Vanhemmat nukkuivat ladattu pistooli sängyn vieressä. Ajan mittaan vanhempien välit etääntyivät. Isällä oli lukuisia naisystäviä. Äiti sai kotona raivokohtauksia ja rikkoi astioita. Abramović kertoo äidistään, että tämä oli bakteerikammoinen ja pakkomielteinen järjestyksen ja symmetrian ylläpitäjä. Hän oli myös erittäin kylmähermoinen ihminen, jonka partisaanin identiteettiin kuului, että hammaslääkäri sai poistaa hampaan ilman puudutusta.

Marina Abramovićille kerrottiin jo varhain, että hän ei ollut toivottu lapsi. Hän mainitsee elämänkerrassaan karmean seikan synnytystilanteesta: äiti kertoi kokeneensa synnyttäneensä Marinaa kuin suurta käärmettä. Syyllisyyden ja häpeän tunne oli kylvetty. Abramović kärsi vielä aikuisiällä lapsuuden ankaruudesta ja ristiriitaisesta suhteesta vanhempiinsa. Hän vietti pitkiä aikoja isoäitinsä luona, joka oli harras ortodoksi ja taikauskoinen ihminen. Isoäidin vaikutuspiirissä Marina imi itseensä ortodoksiuskonnon mystiikkaa. Mystiikka, kosminen tietoisuus, unet ja henkimaailma ovat hänen performanssitaiteensa olennaisia tekijöitä. Abramovićille performanssi ei siis ole pelkkää toimintaa, vaan universaalin tietoisuuden kokemus, eräänlainen pyhä tila, jonka ihminen saavuttaa kilvoittelun kautta. Hän mainitsee käyttävänsä meditaatiota apukeinona tunteja ja päiviä kestävissä performansseissaan. Meditaatiota hän on opiskellut Intiassa ja tiibetiläisiltä munkeilta.

Jos saa isältään 14-vuotislahjaksi norsunluulla ja hopeakaiverruksin koristellun oikean ”iltalaukkupistoolin”, ei voi olla syntynyt normaalioloihin. Huolimatta kodin militaristisesta   ilmapiiristä, Maria Abramovićia kannustettiin jo varhain myös taiteen pariin. Hän maalasi. Se oli hänelle tarpeellinen pakopaikka. Abramović kertoo näynomaisesta nuoruudenkokemuksestaan, jossa kaksiulotteisen taiteen rajat hänen maailmassaan rikkoutuivat. Hän makasi niityllä, yläpuolellaan sininen taivas ja pilvet. Taivaalle ilmestyneet armeijan hävittäjät jättivät jälkeensä vanoja, joiden hidasta katoamista hän seurasi. Abramović kertoo tästä tajuntaa laajentaneesta kokemuksesta seuranneen, että hän ymmärsi olevansa taiteilija, ja että taiteellinen vapaus on rajaton. Tuossa hetkessä hän hylkäsi kaksiulotteisuuteen kahlitun ilmaisun.

Abramovićin lapsuus oli täynnä sellaisia merkityksiä ja ristiriitoja, jotka lähes vääjäämättä tekevät ihmisestä taiteilijan. Ilman taidetta hän ei ehkä olisi selviytynyt. Hän valmistui Belgradin taideakatemiasta maalariksi vuonna 1970. Luettuani elämänkerran, hänen toimintatapansa kävi selväksi. Perhepiirin käsikirjoittamasta ja ex-Jugoslavian kypsyttämästä Abramovićista tuli kansainvälinen taiteilija jo varhain. Hän alkoi matkustella, ja tutustui Joseph Beuysiin vuonna 1974 Edinburghin taidefestivaaleilla. Tällä kohtaamisella oli suuri merkitys hänen uralleen.

Hänen performanssinsa ovat pelkistettyjä ja vaativia hänelle itselleen, mutta yhtälailla katsojallekin. Palazzo Strozzin näyttelyn sisäänkäynti oli rekonstruktio hänen vuonna 1977 Bolognassa Ulayn kanssa esittämästään teoksesta Inponderabilia (kuva). Astun näyttelyyn kahden kapeassa oviaukossa seisovan toisiaan tuijottavan alastoman ihmisen välistä. Kosketan heitä kehollani vääjäämättä, varon kuitenkin astumasta heidän varpailleen. Kumpaa kosketan enemmän, riippuu siitä, mihin suuntaan olen kääntyneenä. Muistaakseni kuljin heidän välistään kasvot naisen suuntaan. Performanssin kokonaiskesto oli vain 90 minuuttia. Tämä oli Abramovićia keveimmästä päästä. Kun kävelin oviaukosta sisään, en voi sanoa, että tilanne olisi ollut merkityksetön. Kyllä siinä oli jotain muuta, kuin että olisin sanonut heille kädestä päivää, vaikka kyseessä ei ollutkaan alkuperäinen esitys.

Miksi haluaisin tuijottaa Abramovićia pitkään suoraan silmiin?  MoMAssa vuonna 2010 ihmiset jonottivat tunteja päästäkseen Abramovićin kanssa tiiviiseen katsekontaktin. Näyttelyssä kävijä sai istua tuolilla häntä vastapäätä niin kauan kuin halusi. Useat palasivat yhä uudelleen, ja tämä antoi Abramovićin kertoman mukaan heille voimaa. Joku kutsui kokemusta valtavaksi. Abramović kirjoittaa itse samalla tavalla näistä sanattomista kohtaamisista. Joskus molemmat itkivät. Teoksen nimi oli The Artist Is Present. Performanssi kesti 75 päivää. Kaikkina MoMAn aukioloaikoina Abramović istui paikaltaan poistumatta, vain vesipullo lähellään. Joka ilta kun hän nousi ylös, hänen kehonsa oli raunioina.

Muistelmissaan Abramović kertoo omista peloistaan ja pettymyksistään. Vaikka elämä hänestä tuntuu usein uhkalta, performanssin aikana hän kokee voimaantuvansa, siitä huolimatta että tilanne on hänelle fyysisesti raskas. Hänen tinkimättömyytensä ja tahdonlujuutensa ovat käsittämätöntä luokkaa. Kuka voisi puhdistaa mieltään syöden samalla kolme isoa sipulia kuorinen, ja vielä peräjälkeen?

Ajatukseni Marina Abramovićista vellovat. Olen kokenut hänet usealla tavalla. Alussa hän vaikutti ärsyttävältä, mutta taiteilijana kunnioitettavalta, valtaa käyttävältä ekshibitionistilta. Nyt olen aistivinani hänessä ihmisläheisyyttä. Jos hän onkin sielujen puhdistaja, joka on muokannut oman elämänsä taiteeksi auttaakseen itseään ja muita vapautumaan ja voimaantumaan? Siis siivooja, tai miksei vapahtaja?

Kirjallisuus:
Abramović, Marina, 2017. Traverser les murs. Mémoires. France:Fayard.
Galasino A, 2018. Marina Abramović. The Cleaner.(Catalogo della mostra Firenze, 21 settembre- 20 gennaio 2019). Marsilio.