© Kuvasto 2017
Pariisin modernin taiteen museossa esitettiin keväällä 1999 Mark Rothkon (1903-1970 ) suuri, yli 70 taiteilijan keskeisintä teosta käsittänyt retrospektiivinen näyttely. Tuo näyttely jäi vaikuttavuudessaan pysyvästi mieleeni. En muista minkään muun näyttelyn yhteydessä koskaan kokeneeni samanlaista emotionaalista purkausta kuin tuolloin. Itkin vaellellessani Rothkon monumentaalisten teosten ympäröimänä komean näyttelytilan salista toiseen. Maalaukset oli ripustettu kronologisesti; näyttely alkoi Rothkon varhaisemmista maalauksista ja päättyi viimeisten vuosien tummasävyisiin töihin. Ihmisen elämänkaari aamuruskosta keskipäivän kirkkauteen, joka lopulta sammuu piteneviin varjoihin. Keskeisessä roolissa näyttelyssä olivat hänen voiman vuosiensa suuret värimaalaukset.
Rothkon teoksista voidaan todeta yleisesti, että hänen maalaustekniikkansa ja töiden vertikaalisuus, sekä suuri koko ja voimakkaat värit ovat tekijöitä, jotka jo yksistään kykenevät vaikuttamaan katsojaan fyysisen kokemuksen tavoin, kun tämä uskaltaa antautua olemaan läsnä tässä hetkessä, ilman mielen ponnistelua ja läsnäolon kokemista rasittavaa järkeilyä. Descartesin usein toistettu lausahdus ”ajattelen, siis olen olemassa” voitaisiin katsojan näkökulmasta Rothkon kohdalla asettaa muotoon: en ajattele, siis olen läsnä tässä hetkessä ja elän.
Rothko käytti erilaisia työtapoja synnyttääkseen teoksiinsa niiden ominaispiirteen; eräänlaisen sisältäpäin tulevan valon vaikutelman ja tästä vaikutelmasta esiin nousevan metafyysisen hehkun. Ohuina päällekkäisinä kerroksina sivellyt värialueet vaikuttavat keskenään optisesti. Vaikutelmaa voisi kutsua valaistuneeksi intensiteetiksi, kun läpikuultavan ohuet värikerrokset muodostavat tilan, johon katsoja voi upottaa silmänsä ja samalla myös itsensä. Maali oli Rothkon käsissä ainetta, jonka materiaalisuutta hän ei hävittänyt. Rothko oli materiaalikeskeinen maalari, joka kehitteli jatkuvasti erilaisia tekniikoita uusilla sideaineilla ja kokeili uutta.
Rothkon ominaisuus on, että hän maalasi kuin veitsen terällä, läsnäolevasti, suorasti ja laskelmoimattomasti. Teoksissa mikään ei ole varmaa, terävärajaista, tai lopullisesti määriteltyä. Juuri siksi Rothkon maalausten äärellä katsoja voi kokea itsensä samalla tavalla pakahduttavan vapaaksi, kuin avaran maiseman äärellä, tai katsellessaan taivaan pilviä. Käsittelyssä on tietoista riskinottoa, koska maalaustapa ei salli radikaaleja korjausliikkeitä. Siksi Rothkon teokset ovat pysäyttäviä ja ne ovat täynnä substanssia. Maalari on fyysisesti läsnä voimakkaiden siveltimenvetojen kautta, jotka välittävät ihmiselämään kuuluvia jännitteitä: traagisuutta, melankoliaa ja iloa.
Teoksissa toistuvat usein samat sommittelulliset ratkaisut. Varsinkin Rothkon tunnetuimman kauden maalauksia leimaa selkeys; pinnat on jaettu lähes aina yksinkertaisiin monoliittimaisiin muotoihin, jotka arkaaisuudessaan amerikkalaisen taidemaalarin, Sean Scullyn (s.1945), mukaan muistuttavat Stonehengen kivipaasia. Myös teoksia halkovat horisontaaliset linjat assosioituvat moniselitteisesti, esimerkiksi maisemaan tai luontoon. Samaan aikaan Rothkon teoksissa voidaan aistia voimakasta tilallisuutta. Sean Scullya mukaillen: Tosiasiassa maalauksissa on tausta ja figuuri, taivas ja meri; tiivistetyssä muodossa kaikki taiteilijan elämänkokemukset ja kertomukset, jotka hän halusi kertoa. Arkkitehtuuri ja porttimaiset muodot synnyttävät myös usein illuusion jatkumosta, jossa värikentät asettuvat osaksi jotakin suurta, tunnistamatonta ja laajaa maailmaa, josta puuttuu selkeä kiintopiste. Rothkon teokset eivät tyhjene katsojalle nopeasti, vaan katsominen on prosessi. Koska selkeitä kiintopisteitä ei ole, teokset asettuvat koettaviksi katsojan vaihtelevien mielialojen mukaan, generoiden hitaasti mahdollisia tulkintoja.
Kun lokakuussa 2016 astuin Helsinki Contemporaryn ovesta sisään, en tiennyt että taas kerran tulisin liikutetuksi. Ruotsalaisen Roland Perssonin (s. 1963) ja saksalaisen Marlon Webstin (s.1980) näyttely, Animal Farm, koostui Perssonin silikonista valmistamista koskettavista eläinveistoksista ja Webstin ilmavin siveltimenvedoin toteutetuista maalauksista, joiden päähenkilönä oli toinen eläin, eli ihminen riisuttuna, arkipäiväisenä, siksi niin pienenä ja hellyttävän aitona.
Askeleeni johtivat heti galleriatilan keskeiselle paikalle, jonne oli sijoitettu ällistyttävästi elävää norsua jäljittelevä silikoniveistos, Hope and Glory. Persson oli valmistanut veistoksen muotin avulla täytetystä sirkusnorsusta, joka kuoli vuonna 1970. Haavat, patina, ryppyinen nahka ja repsottava olemus muistuttivat norsuvanhuksesta. Syöksyhampaat Persson oli rakentanut vanhasta laudasta, kiinnittänyt ne paikoilleen ruuvipuristimilla ja kangastukoilla. Ristiriitaisuuksista huolimatta edessäni seisoi ylväs eläin.
Kun katsoin Perssonin eläinveistoksia ja Webstin maalauksia, jouduin äkkiä pakenemaan pylvään taakse ja kaivamaan nenäliinan esiin. Mikä ihme sai liikutukseni aikaan? Olenko tekopyhä moralisti? Teoksillaan Persson haluaa herättää ihmisiä pohtimaan omaa luontosuhdettaan. Hänelle luonto edustaa kaiken turmeltumattoman perustaa. Koska meillä ei ole enää luontevaa suhdetta luontoon, kesyttämätön luonto synnyttää meissä helposti ristiriitaa ja vierautta. Olemme esineellistäneet luonnon ja synnyttäneet siitä mielikuvan, koska emme ole sen kanssa kokemuksellisessa vuorovaikutuksessa.
Taiteen kohtaamisessa on kysymys ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Amerikkalainen pragmatistifilosofi John Dewey ( 1859-1952 ) on käsitellyt vuorovaikutuksen merkitystä esteettisessä kokemuksessa. Deweyn käsityksen mukaan kokemuksellisessa vuorovaikutuksessa ihminen kytkeytyy kokonaan osaksi luontoa tai omaa ympäristöään. Yksittäisten ihmisten keskeiset kokemukset esimerkiksi taiteessa, ovat osa tuota suurta vuorovaikutusverkostoa. Parhaimmillaan kyseinen vuorovaikutus voi synnyttää substanssin, jossa läsnäolon voima vapauttaa ihmisen tietoisen älyn kahleista. Silloin ihminen helposti myös liikuttuu.
Teostiedot:
Mark Rothko
Untitled (Violet, Black, Orange, Yellow on White and Red)
1949
Öljy kankaalle
207 x 167,6 cm
Roland Persson
Hope & Glory
2013
Silicone and mixed media
245 x 432 x 122 cm
Photographer: Jussi Tiainen
Courtesy of the artist and Helsinki Contemporary
