Pakahduttava taide

Michelangelo Buonarroti
Michelangelo Buonarroti
1475-1564
Dio Fluviale N. 1526-1527
Kuva: Ritva Määttänen-Valkama

Monesti vieraillessani suurissa taidemuseoissa ja kansallisgallerioissa, puhumattakaan niin sanotuista paremmista taidegallerioista, olen kaiken kauniin, ylevän ja merkille pantavan äärellä kokenut selittämätöntä sisäistä ristiriitaa ja kaihertavaa ärtymystä.

Miten näissä kauniisti valaistuissa ylevän sivistyneisyyden harmonisissa temppeleissä voisi muka olla jotain ärsyttävää? Itsensä sivistämisen ja taiteen kokemisen pitäisi tietenkin sopivasti hämmentää, mutta ennen kaikkea sen pitäisi jalostaa sielua antaa voimaa.

Epäilen, että ärtymykseni on peräisin aistimastani jonkin asteisesta teennäisyydestä ja illusorisesta todellisuudesta, joka katsojalle tarjoillaan annettuna ja usein pyörryttävän runsaassa muodossa. Rehellisesti sanottuna avarissa saleissa ja mahtavissa portaikoissa lepää keskiluokkaisen valkoisen ihmisen itsetyytyväisyyden ilmapiiri.

Taiteilijat ovat hiellä ja sydänverellä luoneet teoksensa ja kuluttaneet työskentelyyn tuhansia tunteja, mutta me vain kävelemme nopeasti ohi, koska emme jaksa keskittyä pohtimaan teosten merkityksiä. Tämä ei ole helppoa, koska yksittäiset teokset hukkuvat ylenpalttiseen informaation paljouteen, jonka eräänä tehtävänä on alleviivata kulttuuriamme.

Kuin vastauksena tuntemuksilleni, jokin aikaa sitten eteeni osuivat Silvia Hosseinin essee, Pölyn ylistys, saman nimisestä teoksesta, sekä Paul Valéryn suomennettu essee, Museoiden ongelma. Valéryn essee on julkaistu jo vuonna 1923. Kummatkin tekstit käsittelevät mielenkiintoisesti ja kriittisesti museokokemusta. Emme museokäynneillämme ymmärrä sitä, miten kuvittelemme olevamme taiteen vapauttavassa tilassa, mutta pinnistelemmekin pihdeissä.

Vaikka olemme vapaaehtoisesti tulleet sivistämään itseämme, koemme että teokset varastavat aikaamme ja saattavat mielemme levottomaksi. Tiheään ripustettuina ne kilpailevat itse kukin huomiostamme, ja niiden hillityssä epäjärjestyksessä on kätkeytyneenä jonkinlaisen ulkopuolisen maailman läsnäolo. Vanhoilla maalauksilla ja valokuvilla on usein yhteisenä nimittäjänä elämän vetäytyminen olotilaan, josta läsnäolon ekstaattinen kiihkeys on sammunut balsamoidun kiihkeyden olotilaan. Tämä saattaa tuottaa katsojalle ahdistusta samalla tavalla kuin kakofoninen musiikki.

Katsoja saa voimaa hämmentävään saleissa kiertelyyn mielessä väikkyvästä lounaasta tai leivoskahveista museon tyylikkäässä ravintolassa. Kun hän lopulta ylevien kattomaalausten ja kimmeltävien kristallikruunujen alla, vaikkapa Orsayn museossa, nauttii tyylikkään aterian päätteeksi herkullista île flottante (kelluva saari) -jälkiruokaansa, ja kokee tulleensa palkituksi, hän on itseensä ja elämäänsä tyytyväinen. Ravintolassa, museoponnistelun ja merkityksiä täynnä olevien taideteosten jälkeen elämä tuntuu juuri sellaiselta kuin pitääkin; ymmärrettävältä, täyteläiseltä ja turvalliselta.

Kuuntelin kerran radiosta kulttuuriohjelmaa jossa jääkiekko-ottelua käsiteltiin taideteoksena. Jääkiekko-ottelun aiheuttama intensiivinen kokemus on niin voimakas, että suurin osa taideteoksista ei siihen kykene. Kysyn itseltäni tärkeän kysymyksen: kuinka usein haltioitumisen kynnys on ylittynyt museoissa tai gallerioissa käydessäni? Milloin viimeksi koin taide-elämyksen, niin että olisin tuntenut kehossani sen aiheuttaman intensiivisen hehkun? Taidemuseo- tai galleriakäyntien määrään verrattuna en kovin usein. Silloin tällöin taide on kyllä liikuttanut minua suuresti. Rothkon suurten maalausten edessä olen itkenyt vuolaasti, samoin joissakin pienissä gallerioissa olen joutunut etsiytymään läheisen pylvään taakse kaivaakseni nenäliinan. Ne kohtaamiset taiteen kanssa muistan ikuisesti.

Nähdäkseni Botticellin Kevään, Turnerin auringonlaskut, tai Barnett Newmanin ylevän punaisen maalauksen, minulla täytyy olla rahaa matkustaa kaukaisiin kaupunkeihin, yöpyä hotelleissa, istuskella paikallisissa kahviloissa ja käydä syömässä keskinkertaista mielenkiintoisemmissa ravintoloissa. Köyhyys tai syrjäytyneisyys tekevät ihmisestä ulkopuolisen ja näkymättömän. Upeiden kaupunkien kiiteltyjen museoiden ylväät salit ja portaikot, sekä hienot taidegalleriat ja trendikkäät ravintolat ovat olemassa niille, joilla on taloudellisia mahdollisuuksia tehdä tyylikkäitä taidematkoja. Mikä onkaan saastuttavampaa kuin lentomatkailu, tai turismi yleensä? Taas yksi ristiriita lisää: taide toimii myös saastuttamisen välikappaleena.

Taiteella on monia merkityksiä, yksi niistä on auttaa ihmisiä elämässä jaksamisessa. Se nostaa meitä ja pitää meidät hengissä. Vaikka taidetta ei koskaan ole niin sanotusti liikaa, sitä on silti liikaa, tai sitä on aseteltu liian tiheästi. Elämme maailmassa, jossa kaikkea on pakahduttavan paljon. Monet museot ovat liian suuria, samoin sellaiset näyttelyt, jossa on yritetty selittää lähes kaikki aasta ööhön.

Palazzo Strozzissa Firenzessä näin joulukuussa vuonna 2017 Il Cinquecento a Firenze -näyttelyn, jonka kahteen ensimmäiseen pienehköön saliin oli koottu aiheeseen liittyvät avainteokset Michelangelolta, Bronzinolta, Rosso Fiorentinolta ja Pontormolta. Loput saleista oli täytetty aiheeseen liittyvillä hienoilla, mutta hieman vähemmän merkityksellisillä töillä. Katsojan intensiteetti laski sali salilta, eikä hän enää jaksanut kontemploida samalla hartaudella, kuin astuessaan ensimmäiseen saliin. Italialaisten ystävieni kanssa totesimme, että viisi pääteosta, joihin katsojan olisi sallittu syventyä kunnolla, olisivat riittäneet vaikuttavaan taidekokemukseen. Minulle olisi saattanut riittää pelkästään yksi teos. Olisin voinut jäädä tutkimaan Michelangelon Joen Jumala -veistosluonnosta vaikka koko päiväksi.

Hosseini, Silvia. 2018. Pölyn ylistys, esseitä. Turku-Tallinna: Savukeidas.
Valéry, Paul. 2016 (1938). Museoiden ongelma (1923). Taide 6/2016, 13-15.